Tarinat - Larsleevi

Name:

larsleevi@gmail.com

Friday, January 05, 2007

pääsivulle


VISAKOIVUN TARINA

Lestadiolainen herätys sai alkunsa Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) kokemana hengellisenä kääntymyksenä Pohjois-Ruotsissa Kaaresuvannossa 1840-luvun puolivälissä. Liike levisi nopeasti lähialueille. Laestadiuksen kuoleman jälkeen liikkeen kannattajia löytyi Ruotsista, Suomesta, Norjasta ja Yhdysvalloista. Laestadius pyrki parantamaan pohjoisen kansan elinoloja koulutuksen ja raittiusliikkeen avulla. Hänen saarnansa olivat tunnetilaltaan voimakkaita ja hän pyrki puhumaan jokaiselle "sieluntilan" mukaista sanaa.

Lestadiolaisuus oli 1800-luvulla järjestäytymätöntä, mikä aiheutti huolta etenkin luterilaisen kirkon ja valtiovallan taholta. Vuosisadan loppupuoliskolla liikkeelle oli ominaista nopea ja voimakas laajeneminen. Vuosisadan vaihteeseen mennessä herätys oli levinnyt koko Suomeen. Voimakkainta kannatus oli erityisesti Lapissa, Koillismaalla ja eri puolilla Pohjanmaata. Paikallisia rauhanyhdistyksiä alettiin perustaa 1880-luvun lopulla.

Liikkeeseen kuulumattomat ihmiset kummastelivat alkuvaiheen laestadiolaisuudessa erityisesti liikutuksia kirkossa ja vallitsevasta käsityksestä poikkeavaa opillisuutta, erityisesti seurakuntaopetusta. Eräät johtavat kirkonmiehet pitivät laestadiolaisuutta jopa lahkona eli ei-kristillisenä kirkkokuntana. Opillisia erimielisyyksiä esiintyi lestadiolaisuudessa jo 1800-luvun lopulla. Liikkeestä eronneita ryhmiä kutsuttiin yleisesti "eriseuroiksi".

Suuri hajaannus lestadiolaisuudessa tapahtui 1800-1900 luvun taitteessa. Liike jakaantui uuteenheräykseen, esikoislaestadiolaisuuteen ja vanhoillislaestadiolaisuuteen. Vanhoillislestadiolaiset perustivat Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) vuonna 1914. Liikkeessä muodostui vähitellen muut ulos sulkeva seurakuntakäsitys. Tämän käsityksen mukaan iänkaikkinen pelastus on mahdollista vain liikkeen sisällä. Vuonna 2000 vanhoillislestadiolaisia arvioitiin olevan lähes satatuhatta. Vuosituhannen vaihteessa pystyttiin erottamaan 17 lestadiolaista ryhmää, joista kuitenkin viidellä on huomattavampaa merkitystä (Talonen 2000).

Alusta lähtien lestadiolaisuuden piirissä on ollut runsaasti maallikkosaarnaajia. Alkuvaiheessa myös pappeja lestadiolaistui mukaan liikkeeseen. Vanhoillislestadiolaisuus on nykyäänkin maallikkojohtoinen herätysliike. Julistavat sanankäyttäjät ovat suurimmaksi osaksi maallikkosaarnaajia, mutta mukana on myös luterilaisen kirkon pappeja. "Saarnamiehiä" liikkeellä on yhteensä useita satoja (800 ?), mutta alle tuhat henkilöä.

Opillisia käsityksiä ja opittuja asenteita

Lestadiolaisten uskonnäkemyksen mukaan jokainen "elävä kristitty" toimii "hengellisenä pappina". Tämän näkemyksen mukaan jokaisella liikkeen opetuksen mukaisesti uskovalla on mahdollisuus päästää (antaa anteeksi) toisten ihmisten syntejä. Erityisesti liikkeen alkuvaiheessa tämä mahdollisti lestadiolaisuskon nopean leviämisen, sillä kaikilla ammattiin ja sukupuoleen katsomatta oli mahdollisuus levittää sanomaa. Maallikkojohtoinen yhteisö opetti poikkeavasti ja käytti sielunhoidollisia keinoja omalla tavallaan, mikä herätti närää erityisesti kirkon viranhaltijoiden piirissä. Lestadiolaisuudella on ollut positiivisiakin vaikutuksia tavallisen rahvaan itsetunnon ja -tietoisuuden kannalta.

Vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan pelastuminen on mahdollista vain samalla tavalla uskovien eli "Jumalan valtakunnan" kautta. Yhteisöllä on heidän mukaansa "avainten valta"eli valta päästää ihminen synneistä tai sitoa synteihin. Seuroissa kuulee nykyäänkin julistettavan syntejä anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä". Ulkopuolisestä tämä piirre saarnoissa saattaa tuntua korostuneelta.

Lestadiolaisen liikkeen alkuvaiheessa naisilla oli, ehkä yllättäen, aktiivisempi rooli saarnaajana. Herätyksen perustaja Lars L. Laestadius suhtautui naisiin yllättävän positiivisesti. Muun muassa Oulussa toimi naissaarnaaja vuoden 1880 molemmin puolin. Nykyään vanhoillislaestadiolaisuudessa nainen ei voi toimia "sananpalvelijana". Naisella liikkeessä on ennen kaikkea arvojen säilyttäjän rooli. Naista arvostetaan erityisesti äitinä, lasten huoltajana ja synnyttäjänä. Nykyaikana naisia toimii liikkeen piirissä kuitenkin vaihtelevissa ammateissa, ei pelkkinä kotiäiteinä. Rauhanyhdistysten ja SRK:n toimintaa sävyttää tietty patriarkaalisuus. SRK:n johtohenkilöt ja Rauhanyhdistysten puheenjohtajat ovat miehiä.

Laestadiolaiset tuntevat usein olevansa vähemmistössä arvomaailman ja käyttäytymisen osalta. Erilaisuuden kokeminen on usein vaikea asia, mutta uskovan osa on olla "vieras tälle maailmalle". Laestadiolaiset eivät hyväksy esimerkiksi alkoholin käyttöä ja esiaviollista seksiä. Laestadiolaisessa kodissa ei katsella televisiota tai turmelevia videoita, eikä kuunnella "maailmallista" musiikkia. Oikeaoppinen lestadiolainen perhe ei harrasta syntyvyyden säännöstelyä. Asian vuoksi liikkeestä on toisinaan eronnut perheitä tai yksityisiä henkilöitä. Homoseksuaalisuutta ei hyväksytä, vaikka liikkeessä varmasti on ja on ollut homoja. Abortti on ehdottomasti pannassa. Hyvin oppinutkin lestadiolainen lääkärimies saattaa sanoa, että abortti ei ole missään olosuhteissa suotavaa. Lestadiolaisten asennoituminen lisääntymisbiologiaan ja seksuaalisuuteen on usein vanhanaikaista ja lapsellista. Kaksinaismoralismi kukoistaa lestadiolaisten piirissä: maailman pahuus kauhistuttaa, mutta oman liikkeen epäkohdat lakaistaan maton alle.

Rauhanyhdistysten harjoittama vallankäyttö

Lestadiolaisuus oli alkuaikoina ennen kaikkea kansanliike ja raittiusliike. Lestadiolaisuudesta kehittyi vähitellen eksklusiivinen eli poissulkeva herätysliike. Liike levisi voimakkaasti paitsi tavallisten kansamiesten ja -naisten , myös maallikkosaarnaajien välityksellä. Seurat olivat ja ovat yhä keskeinen toimintamuoto lestadiolaisuudessa. Etenkin vanhoillislestadiolaisuus toimii vielä nykyäänkin poissulkevasti. Tämän ovat saaneet kokea etenkin ne henkilöt, jotka ovat epäilleet liikkeen opetuksia. Rauhanyhdistysten johtokunnat ja heidän kannattajansa toimivat erimielisyyksissä tuomareina. Opetuksia kyseenalaistavaa henkilöä voidaan rangaista erottamalla liikkeestä kokonaan. Väärällä tavalla käyttäytyvä ja liikkeen opetuksia ymmärtävä ihminen voidaan myös "sitoa synteihin".

Sidottu henkilö on ollut eri mieltä tai ymmärtänyt liikkeen opetuksia väärin. Sitominen on hänelle voimassa niin kauan kuin hän tekee "parannuksen" kyseisestä synnistä. Etenkin kaikkein oikeaoppisimmin uskovat eivät pidä "sidottua" taivaskelpoisena. Mielestäni tämä on julma ja epäoikeudenmukainen rangaistus sosiaaliselle ihmiselle.

Vanhoillislaestadiolaisen liikkeen kehityksestä vastuussa on ollut Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK). Sen johtomiehet ovat määritelleet liikkeen suuntaviivat suhteessa muuhun yhteiskuntaaan. SRK toimii selvästi saarnamiesten keskusorganisaationa. Sen toiminta on hyvin järjestäytynyttä. Osoituksena tehokkaasta organisaatiosta voidaan pitää joka vuosi kesällä järjestettäviä SRK:n suviseuroja. Niihin kokoontuu jopa yli 70 000 sanankuulijaa.

Elämä yhteisöstä lähtemisen jälkeen

Liikkeen jättäneen näkökulmasta vanhoillislestadiolaisuus on vanhanaikainen, poissulkeva uskonnollinen yhteisö. Liikkeen jättämistä harkitseva tietää eroamisen tuovan epäluuloja rauhanyhdistyksen uskovaisten taholta. Häntä ei ehkä kohdella yhtä rakkaasti kuin ollessaan liikkeessä sisällä. Jos lähtevä aikoo keskustella eroamisesta, hän saa luultavasti vakiovastauksia. Eroava on "joutunut syntiin" tai hänen "sieluntila on väärä". Katuvat ja siten liikkeeseen palaavat otetaan mielihyvin takaisin.

"Luopujaa" kartellaan erityisesti niiden rauhanyhdistysten jäsenten toimesta, jotka haluavat säilyttää ulkoisesti hyveellisen julkisivun. Toisaalta liikkeen jättänyt henkilö saattaa itse hakeutua aktiivisesti ei-laestadiolaisten seuraan. Vahvasti rauhanyhdistyksen opetuksen mukaisesti uskovat ajattelevat vain liikkeeseen kuuluvien pelastuvan. Erityisesti liikkeen ulkopuolella oleva aikuinen ei voi pelastua, ellei hän tee "parannusta". Liikkeen jättänyt saattaa yhä ajatella rauhanyhdistysten uskovaisten olevan ainoa oikea joukko, jonka mukana voi pelastua.

Vanhoillislaestadiolaisen liikkeessä olin mukana kiinteästi tai vähemmän kiinteästi noin puolet elämästäni kolmekymppiseksi asti. Luopuminen liikkeen opetuksista on tapahtunut vähitellen. Liikkeestä ulkona olen ollut noin kaksi ja puoli vuotta. Alkuaikoina kun "eroprosessi " oli kesken sain helpotusta aatteellisen etsintääni luterilaisen kirkon jumalanpalveluksista. Tällä hetkellä ajattelen asioita maallisesti tai maallistuneesti. Monessa asiassa tunnen humanistisen ajattelutavan sopivan minulle. Lahkojen jäsenille ja lahkoista eronneille kuuluvat minun puolestani kaikki ihmisoikeudet.

Visakoivu

---

[teksti on lainattu Uskontojenuhrientuki ry:n sivulta]

Monday, July 31, 2006

SAULIN* TARINA

Tahdon kertoa oman tarinani, vaikka se ei kovin erikoinen olekaan.

Olen syntyisin vanhoillislestadiolaisesta kodista. Erosin liikkeestä joitakin vuosia sitten, parikymppisenä. Muistan vieläkin tuon päivän jolloin viimein tein ratkaisuni…

…On marraskuu. Helsingissä on kylmä. Merituuli on raaka päivälläkin. Olen yksinäinen ja surullinen. Väsynytkin. Minun on tehtävä ratkaisu. Tuo ratkaisu pelottaa, vaikka oikeastaan olen jo tehnytkin sen. Ei niin, ettenkö tietäisi mitä teen. Mutta ennen kaikkea mietin perhettäni. Siskoja ja veljiä. Äitiä varsinkin. Rakastan äitiä ja tiedän että äiti rakastaa minua. En halua satuttaa häntä. Mietin myös tulevaisuuttani ja kavereita. Mietin löydänkö ikinä seurakuntaa, jossa minut hyväksytään. Seurakunnan, josta löydän rakastavan Jumalan. Mietin miksi elämä on taas niin vaikeaa. Mietin Jumalaa. Mitä hän tahtoo minun elämälleni. En ole siitä aivan varma. Mutta minun on otettava vielä yksi askel.

En enää voi hyväksyä niitä lukuisia asioita, joita vanhoillislestadiolaiseen uskoon liittyy. Kysymys ei ole yhdestä tai kahdesta, vaan lukuisista ristiriitaisuuksista joiden kanssa en voi elää. Mietin Jumalan olemusta. Jumala on rakkaus, sanotaan. Jumala on hyvä, lauletaan. Mutta millainen on vanhoillislestadiolaisten Jumala? Ankara Isä, joka ei anna lepoa vaan vaatii ankaraa kilvoitusta. Jumala, joka on niin heikko että vain kourallinen ihmisiä on Hänen omiaan. Jumala, joka hallitsee pelolla. Pikkumainen Jumala joka on tehnyt tien taivaaseen niin kovin vaikeaksi. Jotain sellaista. Jotain synkkää ja ahdistavaa. Ja samalla kuitenkin tiedän että Jumala on ilmestynyt meille Jeesuksessa. Jeesus on vähän kuin taikasana. Jeesus on Jumala joka ei torju ketään, avaapa vielä oven ja käy ateriallekin. Pesee jalat, parantaa ja rakastaa. Ja ennen kaikkea Hän pelastaa. Oikeastaan Hän on jo pelastanut. Olen pelastettu. Olen myös varma että Hän ei katso siihen missä yhteisössä, vaiko missään, häneen luotamme, missä häneen uskomme. Käyn sisäistä taistelua, mutta jo rakkaaksi muodostuneesta raamatusta, Jumalan ilmoituksesta, muistan sanat: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”

Olen alkanut viime aikoina lukemaan raamattua. Tahdon tietää mitä siellä todella on, en ole koskaan ennen lukenut sitä. Joskus vain vilkaissut. Luen myös Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen ja muutamia hänen pienempiäkin teoksia. Lainaan kirjastosta kaikki mielenkiintoisen ja terveen näköiset kirjat. Riku Rinne, Billy Graham, Jaakko Heinimäki…kaikki menee. Sanan nälkä on valtava. Olen alkanut myös kuuntelemaan radio Deitä.

Mutta nyt siis olen Helsingissä. En oikein tiedä mitä tehdä. Ajattelen käydä tuomiokirkossa. Ehkä voisin vain hiljentyä. Vaikka rukoilla jos siltä tuntuu.
Iso kirkko on lähes tyhjä. Pari japanilaista turistia seisoo taustalla. Kirkossa on alkamassa päiväjumalanpalvelus. Istun hiljaa ja kuuntelen urkuja. Tutkin alttaritaulua. Samassa kirkas valo välähtää alttarin edessä. En usko silmiäni. Näinkö juuri enkelin vai minkä? Tarkkailen ikkunoista virtaavaa valoa, mutta en enää näe heijastuksia. Saan rohkeutta ja käyn ehtoollisella. On hyvä olla.

Kirkon jälkeen käyn hampurilaisella. Mietin tarkkaan viestin ja lähetän sen sitten tärkeimmille läheisilleni. Nyt vasta alkaa jännittää.

Isosisko tulee käymään kylässä parin päivän päästä. Pato sisälläni murtuu, puhun kiihkeästi ja paljon. On liikaa sanomattomia sanoja, kertomattomia ajatuksia. Kuukausien, ehkä vuosienkin, paino hartioiltani on poistumassa. Tajuan samalla miten yksin olen kaiken tämän kanssa. Oma kiihkeys harmittaa hieman jälkeenpäin. Kuitenkin tiedän etten olisi muuten saanut kaikkea kerrotuksi.

Seuraavana päivänä vanhoillislestadiolainen kaverini tulee kylään. Juttelemme pitkään. Jokin ystävyydessämme on selvästi muuttunut. Eroamme kavereina. Arvostan sitä että hän tuli avoimin mielin keskustelemaan kanssani. Muilta kavereita ei tule yhteydenottoja.

Jossain välissä käyn pikkusiskon kanssa kahvilla. Hän ei ensinkään halua kuulla kritiikkiä vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan. Olen aavistuksen loukkaantunut, sillä en pääse kertomaan hänelle miksi. Hän vain itkee hiljaa. Minullakin on kyyneleet silmissä. Emme puhu paljon. Sillä hetkellä vihaan lestapomoja jotka ovat erottamassa minut perheestäni.

Käyn kotona. Äiti on saanut tietää. Meillä on hiljaista. Hyvin hiljaista. Ahdistukseni on sanoinkuvaamaton. Silti tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Muistan kuinka puhujat aina kertovat, tekisi mieli sanoa valehtelevat, että ylpeys estää kääntymästä takaisin ”Jumalan valtakuntaan”. Minulla se ei ole ylpeys, minulla se on omatunto. Minä karkasin Jeesuksen luo, enkä ole tulossa takaisin.

Äiti kutsuu minut keittiöön. On selitysten aika. Koko perhe odottaa minua pöydän ääressä. Kaikki katsovat hiljaa. Tuntuu kuin olisin oman perheeni edessä tuomiolla. Käsken pienimmät yläkertaan. En lainkaan ymmärrä miksi kaikkien pitää olla läsnä.

Puhumme. Äiti on vakava muttei itke. Isä kysyy onko hänellä osuutta eropäätökseeni. Ei ole. Puhumme lisää. Muistan hämärästi Jeesuksen sanat: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle.” Olen yksin ja kuitenkaan en ole yksin.

Sittemmin suhteeni perheeseen ovat normalisoituneet. Parina kesänä äiti pyytää suviseuroihin. Ei kiinnosta. Kaveripiiri supistuu. Tulee oltua aika vähän lestadiolaiskavereiden kanssa. Alan käymään ajoittain baareissa. Paremman puutteessa sekin menee. En harrasta irtosuhteita, käyn vain ystävien kanssa pelaamassa biljardia ja kittaamassa parit.

Sattumalta, tai ehkä Jumalan kosketuksesta, löydän ystävän jonka kanssa rupean käymään hengellisissä tilaisuuksissa. Käymme Liekit-musikaalissa tuomikirkon kryptassa. Olen sanaton. Poistumme keväiseen iltaan enkä voi estää kyyneliä. Olen matkalla kotiin.

Sauli
---
* Nimi muutettu kirjoittajan luvalla.

Monday, July 03, 2006

KRISTIINAN* TARINA

Olen 32 vuotias ruova. Olen kotoisin vanhoillislestadiolaisestaperheestä. Meitä oli kahdeksan sisarusta, äiti ja isä. Nyt onjäljellä seitsemän sisarusta ja äiti, sillä sekä isäni että yksi pikkuveljistäni lähtivät pois tästä ajasta oman kätensä kautta. Isäni pois menosta on 18 vuotta, pikkuveljeni muutti Taivaaseen isän perässä kuukausi sitten.

En kovin paljoa muista noista ajoista, kun perheeni kuului tuohon vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Kukaan perheestäni ei kuulu siihen enää. Sen kuitenkin muistan, että hoitokokouksissa istuimme -80 luvulla muutamia kertoja. Paljon olen myös äitini kanssa keskutellut asioista, ja hän on kertonut, millaista tuo aika oli.

Isääni ja äitiäni syytettiin monista synneistä, osa oli varmasti aiheellisia syytöksiä (?), osa ei. Yksi synti oli ainakin se, että isäni seurasi moottoriurheilua ja kävi koiranäyttelyissä. Sekä äitini että isäni joutuivat tuon vanhoillislestadiolaistuomariston eteen myös siitä, että äitini oli ollut raskaana mennessään naimisiin isäni kanssa. He pyysivät anteeksi tuota syntiään, mutta siihen silti palattiin uudelleen ja uudelleen. Useaan kertaan vanhempani siis tuosta synnistään joutuivat tekemään parannusta. Myös joistain vääristä hengistä syytettiin. 80-luvunpuolivälissä isäni sidottiin synteihinsä ja erotettiin vanhoillislestadiolaisuudesta.

Isäni ei kestänyt, vaan sairastui depressioon ja meni psykoosiinkin. Hän oli psykiatrisessa sairaalassakin. Joulu aaton-aattona -89 isäni löydettiin kuollena, hän oli ampunut itsensä. Isäni oli tuolloin35 vuotias. Uskoaan Vapahtajaansa hän ei koskaan menettänyt. Kahdeksan lasta ja nuori leski jäi suremaan. Vanhoillislestadiolaisetsukulaiset ja uskon ystävät julistivat isälleni kadotustuomion.

Ajauduin pois tuosta herätysliikkestä varsin nuorena. Olinkin sukuni musta lammas. Elin omilla teilläni 24 vuotiaaksi. Mutta sitten Pyhä Jumala kutsui minua, ja otin tuon kutsun vastaan. Olin kuitenkin sidottu lapsuudessa oppimiini oppeihin hyvin pahasti, enkä tuntunut pääseväni niistä vapauteen. Kuitenkin synnin hätä oli niin valtava, että lupasin mennä takaisin tuohon lapsuuteni seurakuntaan, jota Jumalan valtakunnaksi olin kuullut kutsuttavan. Silloin ylhäältä kuului lempeä ääni: "Sinä olet jo minun lapseni!"

Siitä alkoi vapautuminen, olinhan pelastettu Vihollisen kynsistä!

Pikkuveljeni kasvoi kaaoksen keskellä. Äitini teki irtaantumista vanhoillislestadiolaisuudesta, ja tämä irtaantumisprosessi on edelleen käynnissä. Sisarukseni yksi toisensa jälkeen ovat "menneet maailmaan". Pikkuveljelleni, tälle, jota nyt suremme ja ikävöimme suunnattomasti, tuli tutuksi päihteet ja Vihollisen paha maailma. Hän sairastui myös depressioon. Minä kannoin häntä rukouksin.Rukoustaakkani, jonka Jumala minulle antoi, oli valtava. Huoli oli kova tuosta veljestäni, joka tuntui kuin luisuvan syvään rotkoon käsistämme.

Aistin hänen sisimpänsä, ja se oli haurasta kuinsärkyvä kristalli. Kuitenkin, rukouksistani huolimatta, hänen elämänsä tässä ajassa tuli päätepisteeseen toukokuun 27. päivänä 2006. Hänen voimansa loppuivat. Hän jätti viestin:"En kuulu tänne..." Näinkö Jumala vastasikin rukouksiini? Otti tuon veljeni Kotiin, että hän saisi levätä ja että minulla olisi selkeämpi määränpää: Kotiin rakkaitteni luokse!

"Tule Jeesus ja siunaa lastas, on tuulinen maailman tie. Kätes voimaks turvaksi anna, kun uuvun niin nosta ja kanna.I kirauhaan kerran vie."
---
* Nimi muutettu kirjoittajan luvalla.

PALAA PÄÄSIVULLE TÄSTÄ