pääsivulle

VISAKOIVUN TARINA

Lestadiolainen herätys sai alkunsa Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) kokemana hengellisenä kääntymyksenä Pohjois-Ruotsissa Kaaresuvannossa 1840-luvun puolivälissä. Liike levisi nopeasti lähialueille. Laestadiuksen kuoleman jälkeen liikkeen kannattajia löytyi Ruotsista, Suomesta, Norjasta ja Yhdysvalloista. Laestadius pyrki parantamaan pohjoisen kansan elinoloja koulutuksen ja raittiusliikkeen avulla. Hänen saarnansa olivat tunnetilaltaan voimakkaita ja hän pyrki puhumaan jokaiselle "sieluntilan" mukaista sanaa.

Lestadiolaisuus oli 1800-luvulla järjestäytymätöntä, mikä aiheutti huolta etenkin luterilaisen kirkon ja valtiovallan taholta. Vuosisadan loppupuoliskolla liikkeelle oli ominaista nopea ja voimakas laajeneminen. Vuosisadan vaihteeseen mennessä herätys oli levinnyt koko Suomeen. Voimakkainta kannatus oli erityisesti Lapissa, Koillismaalla ja eri puolilla Pohjanmaata. Paikallisia rauhanyhdistyksiä alettiin perustaa 1880-luvun lopulla.

Liikkeeseen kuulumattomat ihmiset kummastelivat alkuvaiheen laestadiolaisuudessa erityisesti liikutuksia kirkossa ja vallitsevasta käsityksestä poikkeavaa opillisuutta, erityisesti seurakuntaopetusta. Eräät johtavat kirkonmiehet pitivät laestadiolaisuutta jopa lahkona eli ei-kristillisenä kirkkokuntana. Opillisia erimielisyyksiä esiintyi lestadiolaisuudessa jo 1800-luvun lopulla. Liikkeestä eronneita ryhmiä kutsuttiin yleisesti "eriseuroiksi".

Suuri hajaannus lestadiolaisuudessa tapahtui 1800-1900 luvun taitteessa. Liike jakaantui uuteenheräykseen, esikoislaestadiolaisuuteen ja vanhoillislaestadiolaisuuteen. Vanhoillislestadiolaiset perustivat Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) vuonna 1914. Liikkeessä muodostui vähitellen muut ulos sulkeva seurakuntakäsitys. Tämän käsityksen mukaan iänkaikkinen pelastus on mahdollista vain liikkeen sisällä. Vuonna 2000 vanhoillislestadiolaisia arvioitiin olevan lähes satatuhatta. Vuosituhannen vaihteessa pystyttiin erottamaan 17 lestadiolaista ryhmää, joista kuitenkin viidellä on huomattavampaa merkitystä (Talonen 2000).

Alusta lähtien lestadiolaisuuden piirissä on ollut runsaasti maallikkosaarnaajia. Alkuvaiheessa myös pappeja lestadiolaistui mukaan liikkeeseen. Vanhoillislestadiolaisuus on nykyäänkin maallikkojohtoinen herätysliike. Julistavat sanankäyttäjät ovat suurimmaksi osaksi maallikkosaarnaajia, mutta mukana on myös luterilaisen kirkon pappeja. "Saarnamiehiä" liikkeellä on yhteensä useita satoja (800 ?), mutta alle tuhat henkilöä.

Opillisia käsityksiä ja opittuja asenteita

Lestadiolaisten uskonnäkemyksen mukaan jokainen "elävä kristitty" toimii "hengellisenä pappina". Tämän näkemyksen mukaan jokaisella liikkeen opetuksen mukaisesti uskovalla on mahdollisuus päästää (antaa anteeksi) toisten ihmisten syntejä. Erityisesti liikkeen alkuvaiheessa tämä mahdollisti lestadiolaisuskon nopean leviämisen, sillä kaikilla ammattiin ja sukupuoleen katsomatta oli mahdollisuus levittää sanomaa. Maallikkojohtoinen yhteisö opetti poikkeavasti ja käytti sielunhoidollisia keinoja omalla tavallaan, mikä herätti närää erityisesti kirkon viranhaltijoiden piirissä. Lestadiolaisuudella on ollut positiivisiakin vaikutuksia tavallisen rahvaan itsetunnon ja -tietoisuuden kannalta.

Vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan pelastuminen on mahdollista vain samalla tavalla uskovien eli "Jumalan valtakunnan" kautta. Yhteisöllä on heidän mukaansa "avainten valta"eli valta päästää ihminen synneistä tai sitoa synteihin. Seuroissa kuulee nykyäänkin julistettavan syntejä anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä". Ulkopuolisestä tämä piirre saarnoissa saattaa tuntua korostuneelta.

Lestadiolaisen liikkeen alkuvaiheessa naisilla oli, ehkä yllättäen, aktiivisempi rooli saarnaajana. Herätyksen perustaja Lars L. Laestadius suhtautui naisiin yllättävän positiivisesti. Muun muassa Oulussa toimi naissaarnaaja vuoden 1880 molemmin puolin. Nykyään vanhoillislaestadiolaisuudessa nainen ei voi toimia "sananpalvelijana". Naisella liikkeessä on ennen kaikkea arvojen säilyttäjän rooli. Naista arvostetaan erityisesti äitinä, lasten huoltajana ja synnyttäjänä. Nykyaikana naisia toimii liikkeen piirissä kuitenkin vaihtelevissa ammateissa, ei pelkkinä kotiäiteinä. Rauhanyhdistysten ja SRK:n toimintaa sävyttää tietty patriarkaalisuus. SRK:n johtohenkilöt ja Rauhanyhdistysten puheenjohtajat ovat miehiä.

Laestadiolaiset tuntevat usein olevansa vähemmistössä arvomaailman ja käyttäytymisen osalta. Erilaisuuden kokeminen on usein vaikea asia, mutta uskovan osa on olla "vieras tälle maailmalle". Laestadiolaiset eivät hyväksy esimerkiksi alkoholin käyttöä ja esiaviollista seksiä. Laestadiolaisessa kodissa ei katsella televisiota tai turmelevia videoita, eikä kuunnella "maailmallista" musiikkia. Oikeaoppinen lestadiolainen perhe ei harrasta syntyvyyden säännöstelyä. Asian vuoksi liikkeestä on toisinaan eronnut perheitä tai yksityisiä henkilöitä. Homoseksuaalisuutta ei hyväksytä, vaikka liikkeessä varmasti on ja on ollut homoja. Abortti on ehdottomasti pannassa. Hyvin oppinutkin lestadiolainen lääkärimies saattaa sanoa, että abortti ei ole missään olosuhteissa suotavaa. Lestadiolaisten asennoituminen lisääntymisbiologiaan ja seksuaalisuuteen on usein vanhanaikaista ja lapsellista. Kaksinaismoralismi kukoistaa lestadiolaisten piirissä: maailman pahuus kauhistuttaa, mutta oman liikkeen epäkohdat lakaistaan maton alle.

Rauhanyhdistysten harjoittama vallankäyttö

Lestadiolaisuus oli alkuaikoina ennen kaikkea kansanliike ja raittiusliike. Lestadiolaisuudesta kehittyi vähitellen eksklusiivinen eli poissulkeva herätysliike. Liike levisi voimakkaasti paitsi tavallisten kansamiesten ja -naisten , myös maallikkosaarnaajien välityksellä. Seurat olivat ja ovat yhä keskeinen toimintamuoto lestadiolaisuudessa. Etenkin vanhoillislestadiolaisuus toimii vielä nykyäänkin poissulkevasti. Tämän ovat saaneet kokea etenkin ne henkilöt, jotka ovat epäilleet liikkeen opetuksia. Rauhanyhdistysten johtokunnat ja heidän kannattajansa toimivat erimielisyyksissä tuomareina. Opetuksia kyseenalaistavaa henkilöä voidaan rangaista erottamalla liikkeestä kokonaan. Väärällä tavalla käyttäytyvä ja liikkeen opetuksia ymmärtävä ihminen voidaan myös "sitoa synteihin".

Sidottu henkilö on ollut eri mieltä tai ymmärtänyt liikkeen opetuksia väärin. Sitominen on hänelle voimassa niin kauan kuin hän tekee "parannuksen" kyseisestä synnistä. Etenkin kaikkein oikeaoppisimmin uskovat eivät pidä "sidottua" taivaskelpoisena. Mielestäni tämä on julma ja epäoikeudenmukainen rangaistus sosiaaliselle ihmiselle.

Vanhoillislaestadiolaisen liikkeen kehityksestä vastuussa on ollut Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK). Sen johtomiehet ovat määritelleet liikkeen suuntaviivat suhteessa muuhun yhteiskuntaaan. SRK toimii selvästi saarnamiesten keskusorganisaationa. Sen toiminta on hyvin järjestäytynyttä. Osoituksena tehokkaasta organisaatiosta voidaan pitää joka vuosi kesällä järjestettäviä SRK:n suviseuroja. Niihin kokoontuu jopa yli 70 000 sanankuulijaa.

Elämä yhteisöstä lähtemisen jälkeen

Liikkeen jättäneen näkökulmasta vanhoillislestadiolaisuus on vanhanaikainen, poissulkeva uskonnollinen yhteisö. Liikkeen jättämistä harkitseva tietää eroamisen tuovan epäluuloja rauhanyhdistyksen uskovaisten taholta. Häntä ei ehkä kohdella yhtä rakkaasti kuin ollessaan liikkeessä sisällä. Jos lähtevä aikoo keskustella eroamisesta, hän saa luultavasti vakiovastauksia. Eroava on "joutunut syntiin" tai hänen "sieluntila on väärä". Katuvat ja siten liikkeeseen palaavat otetaan mielihyvin takaisin.

"Luopujaa" kartellaan erityisesti niiden rauhanyhdistysten jäsenten toimesta, jotka haluavat säilyttää ulkoisesti hyveellisen julkisivun. Toisaalta liikkeen jättänyt henkilö saattaa itse hakeutua aktiivisesti ei-laestadiolaisten seuraan. Vahvasti rauhanyhdistyksen opetuksen mukaisesti uskovat ajattelevat vain liikkeeseen kuuluvien pelastuvan. Erityisesti liikkeen ulkopuolella oleva aikuinen ei voi pelastua, ellei hän tee "parannusta". Liikkeen jättänyt saattaa yhä ajatella rauhanyhdistysten uskovaisten olevan ainoa oikea joukko, jonka mukana voi pelastua.

Vanhoillislaestadiolaisen liikkeessä olin mukana kiinteästi tai vähemmän kiinteästi noin puolet elämästäni kolmekymppiseksi asti. Luopuminen liikkeen opetuksista on tapahtunut vähitellen. Liikkeestä ulkona olen ollut noin kaksi ja puoli vuotta. Alkuaikoina kun "eroprosessi " oli kesken sain helpotusta aatteellisen etsintääni luterilaisen kirkon jumalanpalveluksista. Tällä hetkellä ajattelen asioita maallisesti tai maallistuneesti. Monessa asiassa tunnen humanistisen ajattelutavan sopivan minulle. Lahkojen jäsenille ja lahkoista eronneille kuuluvat minun puolestani kaikki ihmisoikeudet.

Visakoivu

---

[teksti on lainattu Uskontojenuhrientuki ry:n sivulta]