SAULIN* TARINA

Tahdon kertoa oman tarinani, vaikka se ei kovin erikoinen olekaan.

Olen syntyisin vanhoillislestadiolaisesta kodista. Erosin liikkeestä joitakin vuosia sitten, parikymppisenä. Muistan vieläkin tuon päivän jolloin viimein tein ratkaisuni…

…On marraskuu. Helsingissä on kylmä. Merituuli on raaka päivälläkin. Olen yksinäinen ja surullinen. Väsynytkin. Minun on tehtävä ratkaisu. Tuo ratkaisu pelottaa, vaikka oikeastaan olen jo tehnytkin sen. Ei niin, ettenkö tietäisi mitä teen. Mutta ennen kaikkea mietin perhettäni. Siskoja ja veljiä. Äitiä varsinkin. Rakastan äitiä ja tiedän että äiti rakastaa minua. En halua satuttaa häntä. Mietin myös tulevaisuuttani ja kavereita. Mietin löydänkö ikinä seurakuntaa, jossa minut hyväksytään. Seurakunnan, josta löydän rakastavan Jumalan. Mietin miksi elämä on taas niin vaikeaa. Mietin Jumalaa. Mitä hän tahtoo minun elämälleni. En ole siitä aivan varma. Mutta minun on otettava vielä yksi askel.

En enää voi hyväksyä niitä lukuisia asioita, joita vanhoillislestadiolaiseen uskoon liittyy. Kysymys ei ole yhdestä tai kahdesta, vaan lukuisista ristiriitaisuuksista joiden kanssa en voi elää. Mietin Jumalan olemusta. Jumala on rakkaus, sanotaan. Jumala on hyvä, lauletaan. Mutta millainen on vanhoillislestadiolaisten Jumala? Ankara Isä, joka ei anna lepoa vaan vaatii ankaraa kilvoitusta. Jumala, joka on niin heikko että vain kourallinen ihmisiä on Hänen omiaan. Jumala, joka hallitsee pelolla. Pikkumainen Jumala joka on tehnyt tien taivaaseen niin kovin vaikeaksi. Jotain sellaista. Jotain synkkää ja ahdistavaa. Ja samalla kuitenkin tiedän että Jumala on ilmestynyt meille Jeesuksessa. Jeesus on vähän kuin taikasana. Jeesus on Jumala joka ei torju ketään, avaapa vielä oven ja käy ateriallekin. Pesee jalat, parantaa ja rakastaa. Ja ennen kaikkea Hän pelastaa. Oikeastaan Hän on jo pelastanut. Olen pelastettu. Olen myös varma että Hän ei katso siihen missä yhteisössä, vaiko missään, häneen luotamme, missä häneen uskomme. Käyn sisäistä taistelua, mutta jo rakkaaksi muodostuneesta raamatusta, Jumalan ilmoituksesta, muistan sanat: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”

Olen alkanut viime aikoina lukemaan raamattua. Tahdon tietää mitä siellä todella on, en ole koskaan ennen lukenut sitä. Joskus vain vilkaissut. Luen myös Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen ja muutamia hänen pienempiäkin teoksia. Lainaan kirjastosta kaikki mielenkiintoisen ja terveen näköiset kirjat. Riku Rinne, Billy Graham, Jaakko Heinimäki…kaikki menee. Sanan nälkä on valtava. Olen alkanut myös kuuntelemaan radio Deitä.

Mutta nyt siis olen Helsingissä. En oikein tiedä mitä tehdä. Ajattelen käydä tuomiokirkossa. Ehkä voisin vain hiljentyä. Vaikka rukoilla jos siltä tuntuu.
Iso kirkko on lähes tyhjä. Pari japanilaista turistia seisoo taustalla. Kirkossa on alkamassa päiväjumalanpalvelus. Istun hiljaa ja kuuntelen urkuja. Tutkin alttaritaulua. Samassa kirkas valo välähtää alttarin edessä. En usko silmiäni. Näinkö juuri enkelin vai minkä? Tarkkailen ikkunoista virtaavaa valoa, mutta en enää näe heijastuksia. Saan rohkeutta ja käyn ehtoollisella. On hyvä olla.

Kirkon jälkeen käyn hampurilaisella. Mietin tarkkaan viestin ja lähetän sen sitten tärkeimmille läheisilleni. Nyt vasta alkaa jännittää.

Isosisko tulee käymään kylässä parin päivän päästä. Pato sisälläni murtuu, puhun kiihkeästi ja paljon. On liikaa sanomattomia sanoja, kertomattomia ajatuksia. Kuukausien, ehkä vuosienkin, paino hartioiltani on poistumassa. Tajuan samalla miten yksin olen kaiken tämän kanssa. Oma kiihkeys harmittaa hieman jälkeenpäin. Kuitenkin tiedän etten olisi muuten saanut kaikkea kerrotuksi.

Seuraavana päivänä vanhoillislestadiolainen kaverini tulee kylään. Juttelemme pitkään. Jokin ystävyydessämme on selvästi muuttunut. Eroamme kavereina. Arvostan sitä että hän tuli avoimin mielin keskustelemaan kanssani. Muilta kavereita ei tule yhteydenottoja.

Jossain välissä käyn pikkusiskon kanssa kahvilla. Hän ei ensinkään halua kuulla kritiikkiä vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan. Olen aavistuksen loukkaantunut, sillä en pääse kertomaan hänelle miksi. Hän vain itkee hiljaa. Minullakin on kyyneleet silmissä. Emme puhu paljon. Sillä hetkellä vihaan lestapomoja jotka ovat erottamassa minut perheestäni.

Käyn kotona. Äiti on saanut tietää. Meillä on hiljaista. Hyvin hiljaista. Ahdistukseni on sanoinkuvaamaton. Silti tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Muistan kuinka puhujat aina kertovat, tekisi mieli sanoa valehtelevat, että ylpeys estää kääntymästä takaisin ”Jumalan valtakuntaan”. Minulla se ei ole ylpeys, minulla se on omatunto. Minä karkasin Jeesuksen luo, enkä ole tulossa takaisin.

Äiti kutsuu minut keittiöön. On selitysten aika. Koko perhe odottaa minua pöydän ääressä. Kaikki katsovat hiljaa. Tuntuu kuin olisin oman perheeni edessä tuomiolla. Käsken pienimmät yläkertaan. En lainkaan ymmärrä miksi kaikkien pitää olla läsnä.

Puhumme. Äiti on vakava muttei itke. Isä kysyy onko hänellä osuutta eropäätökseeni. Ei ole. Puhumme lisää. Muistan hämärästi Jeesuksen sanat: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle.” Olen yksin ja kuitenkaan en ole yksin.

Sittemmin suhteeni perheeseen ovat normalisoituneet. Parina kesänä äiti pyytää suviseuroihin. Ei kiinnosta. Kaveripiiri supistuu. Tulee oltua aika vähän lestadiolaiskavereiden kanssa. Alan käymään ajoittain baareissa. Paremman puutteessa sekin menee. En harrasta irtosuhteita, käyn vain ystävien kanssa pelaamassa biljardia ja kittaamassa parit.

Sattumalta, tai ehkä Jumalan kosketuksesta, löydän ystävän jonka kanssa rupean käymään hengellisissä tilaisuuksissa. Käymme Liekit-musikaalissa tuomikirkon kryptassa. Olen sanaton. Poistumme keväiseen iltaan enkä voi estää kyyneliä. Olen matkalla kotiin.

Sauli
---
* Nimi muutettu kirjoittajan luvalla.